Blogistiikkari

Moicca

Sunnuntaina tuli tuon niminen ohjelma, jossa pari julkisuuden henkilöä kertoi elämänsä alkutaipaleella kotona olleista rajuista olosuhteista; henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Minullakin on tuosta omat kokemukseni. Nuo kaksi TV:ssä ollutta henkilöä, sekä paikalla ollut psykologian asiantuntija, pohtivat sitä miksi jotkut taipuvat / murtuvat tai jopa tuhoutuvat tuollaisissa tilanteissa ja miksi jotkut sitten taas eivät. Eipä ollut heillä(kään) vastausta. En tiedä minäkään vastausta, mutta oman “ratkaisuni” tunnen. Minä elin noiden ikävien asioiden rinnalla “toista” elämää, joka rakentui kirjojen, koulun ja liikunnan kautta. Satoja kirjoja ja jokunen tuhat kilometriä uiden antoivat minulle paikan, jossa mieli sai levätä (näin ymmärrän nyt, en todellakaan silloin) ja joka kantoi eteenpäin. Voi sanoa, että se oli sattumaa, etten ollut saman pihan muiden kakaroiden kanssa liimatuubin äärellä tai jossain muilla poluilla. Mutta osansa saattoi olla myös sillä, että minä luotin siihen, että parempaan elämään on mahdollisuus. W. Somerseth-Maugham on kirjoittanut novellin vanhasta merimiehestä, joka kuolinvuoteellaan toteaa, että olen ainakin elänyt. Siinä asia johon olen pyrkinyt ja josta olen myös saanut jo nauttia! Nyt jo koen, että jopa kipeät kohdat ovat antaneet minulle ymmärrystä, jonka ansiosta pystyn ymmärtämään monenlaisia ihmisiä ja toimimaan omassa roolissani paremmin.

Moicca

Tästä lähtee matka kohti, ainakin minulle, uutta maailmaa. Tuo luonnossa liikkuminen ja oleminen on jo vanhaa, rehtorina oleminen uutta. Matkasta tässä kuitenkin on yleensä aina kyse, mistä tullaan ja varsinkin minne mennään, on se mielenkiintoinen juttu. Matka reksinä on uuden luomista huolehtien siitä, että vanhasta ne hyvät palat säilytetään. Vaan mitä ovat ne hyvät palat? Mitä vanhasta pitää säilyttää, mitä pistää valkopyykkiin ja mitä ihan kokonaan roskiin? Onko sinulla tästä ajatuksia? Uskallatko jakaa niitä?

T KM